Ihailen joutsenten välistä suhdetta, sympatiaa ja rakkautta niiden välillä, se on niin puhdasta ja vilpitöntä, lähes uskomatonta, onko vielä jotain noin kaunista täällä julmassa maailmassa, se tuntuu uskomattomalta. Meidän ihmisten pitäisi ottaa mallia tästä elinikäisestä liitosta, jonka jopa ne solmivat ja osaavat todellakin paremmi, pitäytyvät siinä aina kuolemaan saakka.Mielessäni pyörii monesti, melkein joka päivä, voinko koskaan saada tuollaista mahdollisuutta itselleni, voisiko joku rakastaa minua niin paljon, että ei voisi koskaan satuttaa minua? Ne sanat on kuultu niin monesti ''En koskaan tekisi niin sinulle ,'' ''En voisi koskaan satuttaa sinua.'' Mutta silti on satutettu, ja jotkut on satuttaneet pahemmin ja näyttäneet sen että ovat jopa nauttineet teoistaan.
Johtuuko se rakkaudesta? Mutta kuka voi satuttaa sitä jota rakastaa, onko se liika rakkautta vai sen puutetta?
Olen korviani myöten rakastanut tällä hetkellä, vaikka onkin satutettu sillä pahimmalla mahdollisella tavalla ja olenkin miettinyt miten tästä eteenpäin.. Onko tulevaisuutta oikeasti olemassa meille kahdelle, voinko unohtaa tapahtuneet ja antaa anteeksi? En ja kyllä, anteeksi voin ehkä antaa, mutten koskaan unohda. Nuo asiat muistan aina, sukujuhlissa, ajellessamme, nauraessa ja jos tästä voi miettiä pitemmällekkin muistan sen myös alttarilla ja kikkustuolissa. Olen kysynyt itseltäni monesti näitä asioita. Onko se sitten oikein minua kohtaan? Pystynkö olemaan sen ihmisen kanssa joka on satuttanut sydäntäni? Voinko jatkaa normaalisti? Ja se suurin, voinko enää luottaa?
Kaikkeni haluan antaa itsestäni, jotta tämä suhde pysyisi ja toimisi, mutta se ei välttämättä riitä. Kukaan ei halua olla luovuttaja eikä minusta ole kuitenkaan antamaan periksi asialle, tahdon oikeutta itselleni ja katumusta, nöyrtymistä ja tekoja, tekoja lupauksia vastaan.
Kirjoitin tähän loppuun vielä lauseen '' En tahdo olla enää yksin.. '' ja löysin samalla kappaleen jolla oli sama nimi, ja se sopii niin hyvin tähän, ihana kappale.
Johanna Kurkela En tahdo olla yksin
